Meidän perheeseen on syntynyt uusi tyyppi, vähän alle kolmekiloinen stadin tytsy!
Synnytys tapahtui suunnitellusti sektiolla Naistenklinikalla remontin jaloissa. Kokemus oli kaikin puolin hyvä, jopa parempi kuin ensimmäisellä kerralla (esikoinen syntyi Naistenklinikalla samalla osastolla lähes tasan kolme vuotta aikaisemmin). Meillä myös taisi käydä järjetön tsägä ajoituksen suhteen, sillä naikkarilla oli tytön syntymäpäivänä tosi tosi väljää. Remontista emme kuulleet koko sairaalassa olon aikana kolaustakaan.
Meillä tytön syntymäpäivä päätettiin lääkärikäynnillä pari viikkoa ennen synnytystä. Raskausviikkoja syntymäpäivänä oli 39+1. Syntymäpäivää edeltävänä iltana soitimme naikkarille ja sieltä kerrottiin, että olisimme aikataulussa ensimmäisenä, joten paikalla tulisi olla jo klo 7:00 aamulla. Tällöin jo puhelimessa mainitsin, että olisimme kiinnostuneita perhehuoneesta, jos sellaisia olisi saatavilla. Ensimmäisestä sektiosta jäi mieleen se, kuinka iso helpotus perhehuone oli toipumiseni kannalta, kun mies saattoi jeesata kaikessa kellon ympäri. Toive kirjattiin ylös.
Aamulla hyvästelimme hämmentävissä tunnelmissa esikoisen, joka jäi onneksi hyvillä mielin isovanhempien huomaan. Kun pääsimme naikkarin synnytysosastolle, meidät ohjattiin käytävän odotushuoneeseen, jossa labrahoitaja kävi ottamassa muutamia verikokeita. Siitä kätilö vei meidät tyhjään tutkimushuoneeseen, jossa tapasimme leikkaavan lääkärin, keskustelimme tulevasta kätilön kanssa ja vaihdoimme leikkaussalivaatteet. Mies sai housut ja t-paidan, minä leikkauskaavun ja aamutakin tukisukkien seuraksi, jotka oli ollut määrä pukea jalkaan aamulla jo ennen sängystä nousemista. Omat aamutossut olisi kuulemma voinut tässä kohtaa vetää jalkaan, mutta me tyydyimme lasareetin tyylikkäisiin valkoisiin. Tässä vaiheessa kätilö jo lupaili, että hyvin todennäköisesti perhehuone vapautuisi meitä varten ja myös keskustelimme fiiliksistä tulevan leikkauksen suhteen. Jännitti ihan helkkaristi, vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tieto taisi lisätä tuskaa.
Leikkaussaliin lähdettiin kahdeksan maissa. Siellä alkuvalmistelut kestivät kolmisen varttia. Mies oli mukana koko ajan, mikä rauhoitti kyllä ihan älyttömästi. Sain tervetuloshotiksi vatsaa neutralisoivan litkun juotavakseni, nenän alle laitettiin happiviikset ja käteen pistettiin kanyyli. Puudutus laitettiin istuen, niin että pyöristin selkää niin paljon kuin ison mahani kanssa oli mahdollista. Ensin pistettiin ihopuudutus, joka kirpaisi vähäsen. Itse katetrin laitto ei oikeastaan sattunut ollenkaan, tuntui vain pientä rutinaa selässä ja kuten anestesialääkäri etukäteen varoitti, pieni vihlaisu takapuolessa ja reidessä, kun katetri oli paikallaan. Sain yhdistelmän epiduraali- ja spinaalipuudutetta, joka alkoi pian vaikuttaa. Minut autettiin selinmakuulle ja leikkauspöytää kallistettiin vähän vasemmalle ilmeisesti hyvän verenkierron varmistamiseksi. Vasta puudutteen jo vaikuttaessa laitettiin virtsakatetri. Vatsan seutu puhdistettiin, puudutteen vaikuttamista seurattiin tarkasti kylmällä ja märällä pyyhkeellä vatsaa pyyhkien ja liinat aseteltiin näköesteeksi minulle ja miehelle.
Kun leikkaus aloitettiin, tunsin kaikenlaista tönimistä, työntämistä ja heilumista, mutta en toki minkäänlaista kipua. Muutama minuutti leikkauksen alkamisen jälkeen lääkäri kertoi, että hän näkee jo tukkaa ja vauva syntyy aivan juuri. Silmänräpäyksessä alkoi ponteva itku, joten vaikka meitä oli varoiteltu siitä, että sektiolla syntyvää vauvaa joutuu toisinaan herättelemään pitempään, niin eipä tarvinnut asiaa murehtia. Vauva vietiin hoitopöydälle putsattavaksi, mies leikkasi napanuoran ja sen jälkeen sain uunituoreen tyttären ihokontaktiin rinnalleni vähäksi aikaa. Muutaman minuutin kuluttua mies ja vauva lähtivät kätilön kanssa osastolle pesemään ja punnitsemaan vauvaa ja meikäläinen jäi vielä leikkauspöydälle kasaan kursittavaksi.
Leikkauksen jälkeen minut kärrättiin heräämöön, missä sain myös privaattipalvelua, kun ei muita potilaita ollut edelleenkään ollenkaan. Ensimmäisestä sektiosta poiketen mies pääsi vauvan kanssa vierailemaan heräämöön ja sain vauvan jo alle tunnin kuluttua syntymästä imetettäväksi. Lupaavammin alkoi siis tällä kertaa ruokailut beben kanssa! Osastolle pääsin parin tunnin kuluttua synnytyksestä ja perhehuone olikin siihen mennessä jo vapautunut. Eipä olisi voinut juuri enempää nappiin mennä.
Alkuillasta sain noustua vuoteesta ja pääsin eroon virtsakatetrista. Iltapalaksi söin jo ihan tavallista ruokaa, kun olin ensin treenannut mehu- ja sosekeitolla. Sushi ja shampanja joutuivat kuitenkin odottamaan seuraavaan iltaan....
Sairaalassa vietimme kolme yötä. Esikoinen vieraili tietenkin osastolla joka päivä, mutta viihtyi hyvin isovanhempien ja sukulaisten kanssa muun ajan. Oli tosi mahtavaa, että sain toipua sektiosta miehen auttaessa ja saimme myös tutustua uuteen perheenjäseneen samaan tapaan kuin esikoiseenkin ja muistella mieleen vauvanhoitoa. Totta puhuen sairaalassa olo tuntui ihan minilomalta miehen kärrätessä herkkuja iltapalaksi. Mutta mitäpä sitä häpeilemään, ainakin olimme koko porukka hyvävointisia ja riittävän levänneitä kotiutuessamme - esikoinen mukaan lukien, sillä olihan häntäkin hemmoteltu isovanhempien ihailulla ja herkkuruuilla ihan pyörryksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti